“Läsnäoloa ei voi feikata,

ei siitä voi tehdä mitään tekniikkaa.

Joko sä olet läsnä tai sä et ole läsnä.“

TOMMY HELLSTEN

“Miksi sä halusit haastatella juuri mua?”

Tommy Hellsten kysyy keskustelumme aluksi.

Alan heti kertoa hänelle siitä kuinka luin teini-ikäisenä hänen jo klassikoksi muodostuneen kirjansa Virtahepo olohuoneessa ja kuinka myöhemmin olen tietysti lukenut hänen loputkin teoksensa.

Niissä on jotain hyvin totta, totean Tommylle, mutta sitten päätän kertoa aivan rehellisesti todellisen motiivini.

“Kun sä kysyit tätä - mun tekis nyt hirveesti mieli rationalisoida sitä miks mä haluan haastatella sua - vaikka oikeasti enhän mä tiedä.

Mulla on vaan semmonen kokemus, että mä haluan. Tää on vähän tämmöstä epämäärästä, mutta ihan rehellisesti näin.”

“Joo, se on hyvä, kuulostaa hyvältä.” toteaa Tommy.

“Saanko mä nyt kysyä jotain sulta?” kysyn minä ja Tommya naurattaa.

_______________________________

M: Millasesta paikasta sä tuut tai millanen olo sulla on nyt tulla tähän haastatteluun?

T: Nyt?

M: Joo nyt.

T: Joo mä huomasin et mä oon ilonen et mä tuun tähän ja et tää rako löyty tähän. Se tuntuu hyvältä.

M: Ihana kuulla. Mä oon todella tyytyväinen et sä tulit tähän ja et mä saan haastatella sua.

Katson Tommyn silmiä ja olemusta.

Minulla on helppo ja hyvä olla hänen kanssaan.

T: Tää ei oo mikään rasite, tähän on kiva tulla.

M: Ihana. Helpottavaa kuulla. Jos nyt heitetään heti syvään päähän, niin mitä sä aattelet mitä se ihmisyys on, mitä se sulle on?

T: Sen lisäksi, että ihminen on, ihmisen oikea nimi on ”minä olen”. Ihmisyyteen liittyy myöskin se, että ihminen tapahtuu. Et ihminen ei oo mikään semmonen staattiseks ilmiöksi jämähtänyt, vaan hän tapahtuu, elää ja liikkuu. Se sopii hyvin myös tähän kristinuskon ja juutalaisuuden jumalakuvaan, koska Jumalakin tapahtuu. Tarkotan sitä miten Jumala johdatti Mooseksen avulla juutalaiset pois Egyptistä. Jumalahan ei vienny heitä suoraapäätä pois, vaan Hän kierrätti heitä erämaassa 40 vuotta. Sillon Jumala alko puhutella ja opettaa tapahtumien kautta. Niin ehkä sen lisäksi, että myös Jumala on ”minä olen” niin Hän on myöskin ”minä tapahdun”. Jumalan tapa on opettaa historiallisten vaiheiden kautta, ja historialliset vaiheet - puhutaan pelastushistoriasta - nehän oli suuria tapahtumia. Nämä tapahtumat ilmenevät myös yksittäisen ihmisen elämässä niin et ihminen tapahtuu ja tapahtumien kautta häntä opetetaan ja johdatetaan. Se on prosessi. Et sen takia en haluis lukita millään määritelmällä mikä ihminen on, vaikka sitä voi hetkeksi tietysti pysäyttää kuvan ja ruveta tutkii ja keksii määritelmiä. Mut mä tykkään enemmän siitä, että ”ihminen tapahtuu”.

M: Nii, voisko sitä sanoa, että ihminen syntyy prosessissa?

T: Joo. Et turha yrittää sementoida jotain lopullisesti, koska mikään ei oo lopullista. Kaikki muuttuu.

M: Nii ihmisyys on vähän samanlainen vaikea määriteltävä ku joku rakkauskin tai tämmöset suuret asiat. Ihmiset vaikuttaa tietävän mistä niissä on kyse, vaikka ne karkaa määritelmiltä. Niitä ei oikein voi paketoida mihinkään.

T: Rakkaudesta mulle tulee mieleen yks aforismi, jonka mä laitoin joku aika sitten: kaikki tietävät mitä rakkaus on, vaikka kukaan ei tiedä mitä rakkaus on. Semmonenkin elementti tässä on, että kun koetaan ja asioita tapahtuu niin syntyy semmosta tietämistä, joka on ehkä intuitiivista.

M: Mä aattelen et se on semmosta elävää tietämistä. Mitä sä aattelet kun mä sanon näin, koska onhan semmosta akateemista tietämistä, vaikka miten joku häpeä määritellään?

T: Joo, ja kaikki määritelmät on niinku tavallaan elämän pysäyttämistä hetkeks ja kun se loppuu niin muutos jatkuu. Et mikään ei oo lopullisesti mitenkään, vaan kaikki elää ja kaikki muuttuu. Siten kaikki määritelmät ovat suhteellisia. Ne elävät ja muuttuvat, sitä paitsi meidän ymmärrys muuttuu. Kun me katotaan samaa määritelmää viiden vuoden kuluttua siitä mitä me ollaan nyt luotu, niin me katsotaan sitä ihan uudella tavalla - se ei enää välttämättä päde.

M: Kyllä, sehän koko ajan muuttuu. Mistä se ymmärrys muuten tulee? Sehän tulee jostakin meihin.

T: Mulle tulee tosta mieleen sana tietosuus vaikka se on tietyl tavalla harhaanjohtava, koska se tuo liikaa mieleen tämmösen tietämisen, kun itse asiassa tietoisuus on uskallusta olla ei-tietämisen tilassa. Ja silloin se on korkeampaa tietämistä, joka ylittää järjen käsityskyvyn: ihminen elää syvästi ankkuroituneena todellisuuteen. Ihminen on vaan tietonen, ei pakene sitä mikä on totta, vaan kohtaa sen mikä on totta.

M: Kyllä. Mun tekee mieli kysyä tämmöstä: miten sä kuvailisit sitä mitä sä teet työksesi - ei unohdetaan toi työksesi - sana - tai voi se olla, jos se on sulle merkityksellinen, mut mitä sä niinku teet?

T: En mä tiedä. Mä oon kuvitellu et mä teen millon mitäkin, mut mikään niistä ei enää kelpaa - mä en itse asiassa tiedä mitä mä teen.

Me molemmat nauramme.

T: Ehkä mä ensisijaisesti olen. Mä oon kokeillu erilaisia ilmasuja - tällä hetkellä paras on varmaan niinku ihmettelijä.

M: Kerro lisää tästä ihmettelijästä, koska mä oon lukenu tästä ihmettelijästä millon sun kotisivuilta ja kirjojen takakansista, se on tullu kaikkialla varmaan vastaan.

T: No ehkä se nousee siitä kun on jo näin vanha ihminen kuin mä oon, niin karisee semmonen illuusio et ihminen vois jotain tietää. Kaikki tietäminen on väliaikasta ja loppujen lopuks illuusiota. Niin mä oon oppinu sen, että ihmisen ei tarvitse tietää hirveesti, sen ei tarvitse luoda merkitystä tietämiselle. Mä oon alkanut oppia sen et ei ihminen voikaan tietää. Kaikki nää elämän ilmiöt ovat niin mysteerisiä, käsittämättömiä et ei niistä voi tietää. Ja kun ei tarvitse tietää, niin vapautuu ihmettelemään. Sillon tulee tilaa semmoselle intuitiiviselle tietämiselle, joka on sen tietämistä mitä ei voi tietää. Se on helpompaa ku ei tarvii tietää, voi vaan ihmetellä ihan vapaasti. Ja ihminen joka elää jo tietoisena, ei myöskään ole riippuvainen ihmisten mielipiteistä - eikä varsinkaan omistaan.

M: Ei varsinkaan omistaan - ja niitähän on paljon.

T: Ja kun niihin suhtautuu niin et ne on väliaikaisia, niin ei oo pakonomasta oikeessa olemisen tarvetta, ja se taas vapauttaa ihmettelemään.

M: Hei onko tämä väärä kysymys jos mä kysyn että ketkä on ollu sulle semmosia esikuvia tai tukipylväitä, jotka on vienny sua tämän uran suuntaan?

T: Ku mulla ei oikeestaan oo semmosia merkittäviä hahmoja. Jokainen on tietysti niinku jollain tavalla jotain avannut, mut sitten ne jäänyt, aika nopeesti. Kun matka jatkuu ni tämmöset opettajat jää sitten sinne menneisyyteen, ja tulevaisuudessa tulee kenties uusia. Et ei mulla oo mitään semmosia merkittäviä hahmoja, joista mä oisin niinku ammentanu. Menneisyydessä on ollu monenlaisia, mut ne on ollu väliaikaisia ja niiden merkitys on ollut suhteellista. Ainoa mikä on jäänyt pysyväksi ihmettelyn aiheeksi on itse asiassa Jeesus. Häntä ei voi ammentaa tyhjäksi, se on niin korkea se tietosuus mikä hänessä oli, että häntä ei tavota. Sitä voi vaan ihmetellä. Mut hyvin ratkasevia vaikutteita mä sain kyllä 80-luvulla kun olin aika paljon Yhdysvalloissa semmosissa yhteyksissä, joissa koulutettiin ja hoidettiin erilaisia riippuvuuksia. Suomessa ei ollu kauheen paljon sen alan tietämystä, se oli liian.. se oli hyvin teoreettista ja jämähtänyttä, mut Yhdysvalloissa, siellä se oli elävää ja arjesta, kokemuksesta ja toipumiskokemuksesta nousevaa. Se tieto mitä mä sieltä sain, osu muhun, koska mä olin tilanteessa jossa mulla oli paha olla. Olin Suomessa yrittäny etsiä myös uskonnollisista yhteyksistä ittelleni apuu - mut en koskaan saanu - jollonka mulle synty semmonen kuva itsestäni, että mä oon toivoton tapaus, mikään ei auta mua, mä en saa mistään apua. Mä oon aina semmosessa lukossa. Mut sitte jenkeissä yht’äkkii ne asiat rupes avautuu kun puhuttiin oikeista asioista ja ymmärrettiin mikä tää ilmiö on. Mulle tuli valtava helpotus kun mä huomasin et en mä ookkaan toivoton tapaus, et mähän liikun ja mä saan apua, ja asiat muuttuu. Siitä mä sit innostuin niin valtavasti, että sukelsin siihen sitten ihan totaalisesti, koska mulla oli ollu riittävä hätä itsessäni, riittävä ymmällä olo ja sit se helpottuneisuus mikä siel synty. Se poiki myös sitten vähitellen näitä kirjoja, koska mä halusin rueta jakaa näit asioita.

M: Mitä ne asiat tai oivallukset oli mitkä sai sut helpottumaan?

T: No kun se kaikki tapahtu ihmisen kielellä; se ei ollu mitää uskonnollista kieltä, vaikka se oli hyvin hengellistä. Sieltä puuttu semmoset uskonnolliset, sementoituneet sanat - se oli ihmisen kieltä. Se oli asiantuntevaa ja perustu kokemukseen. Siellä käytettiin myös Jumalan sanaa, mutta sen perään pantiin aina semmonen lisäys että ’semmoisena kuin Hänet käsitimme’. Eli se antoi vapauden niinkun kokea Jumalan omalla tavallaan. Ei ollu semmosta uskonkappaletta joka piti sisäistää ja uskoo, vaan sitä sai tutkia kaikes rauhassa ja kehittyä, kypsyä siinä Jumalan kokemisessa ja ymmärtämisessä. Ja sit päihderiippuvuuden syvällinen ymmärtämys, ymmärtäminen. Sehän on ilmiönä niin valtava, ja kun sitä oltiin tutkittu siellä jo joitakin aikoja niin siitä tiedettiin. Kieli oli muotunut semmoseks et se oli ymmärrettävää. No nää yhteydet missä mä olin, ni koin et mä olin kaltaisteni joukossa. Mä koin siellä ensimmäistä kertaa elämässäni että mä oon tullu kotiin. Siinä toiminnassa, asioiden ymmärtämisessä ja hahmottamisessa oli semmonen niinku turva, jotenki joitakin kodin elementtejä - tai niin mä koin. Siitä syntyi semmonen helpottuneisuus ja semmonen polku, jota lähti kulkemaan. Se innosti. Se ei vaatinu, vaan se anto. Sait olla se mitä sä oot. Tää alko elää mussa sillä tavalla et mä rupesin itte niitä kehittää ja sanottaa, viemään eteenpäin. Tämä oli se pohja, se oma helpottuneisuus, ja se että tein hyvin paljon työtä häpeän kanssa. Et mä ymmärsin et mä en ole huono, vaan mä voin huonosti siksi, että mua on kohdeltu huonosti. Tää johti siihen et mä aloin irtautuu häpeästä omaks erilliseks ihmiseks, joka on periaatteessa ok. Se miks mä voin huonosti ni se ei selityny jollain mun rakenteellisella asialla, vaan sillä mitä mä olin joutunu kokemaan. Mun reaktiot oli adekvaatteja siihen mitä mä olin joutunu kokemaan - niissä ei ollu mitää vikaa. Mut ne oli sillai vienny mut sivuraiteille. Avun saaminen synnytti vähitellen kyvyn tutkia itse asioita sillä kehikolla ja filosofialla, joka johti siihen et siitä tuli jatkuva kasvuprosessi.

M: Mulla herää tästä mitä sanoit kiinnostus kun sulla on käynny varmaan satoja ja satoja ihmisiä, istunu sun vastaanotolla, niin onko jotain semmosia yleisiä oivalluksia - voisko sanoa että universaaleja - mitä ihmiset yleensä saa? Onks meissä ihmisissä sun mielestä jotain semmosta yhteistä? Vai onks ne oivallukset aina vähän omanlaisia?

T: Joo, mä lähden siitä, että me ihmiset ylipäänsä voitais toisiamme ymmärtää, meillä pitää olla hyvin paljon yhteistä. Muuten vallitsee vain totaalinen erilaisuus ja sen mukana me ollaan ufoja toisillemme. Mutta kun meillä on hyvin paljon yhteistä ihmisyyttä niin sen yhteisen ihmisyyden tiedostamisen kautta syntyy kyky ymmärtää toista ihmistä. Se mikä meissä on se yhteinen omaisuus, niin sen voi ilmaista monin eri tavoin, mut mä oon usein ilmaissu sen näin että siellä on syvä nähdyksi ja kuulluks, kohdatuks tulemisen tarve. Meillä on niinku rakenteellinen hauraus sisällämme, joka perustuu siihen et me tarvitaan rakkautta samalla ku me ei saada rakkautta haltuun. Me ihmiset ollaan sen suhteen ei-suvereeneja, mut samalla me tarvitaan sitä. Tää on se yhteinen ihmisyys, joka tekee sen että meillä on mahdollisuus samaistua toisiimme. Se tapahtuu vain sitä kautta, että ensin tutustuu siihen ihmisyyteen itsessään, muuten toinen on ufo, kun ei ymmärrä sitä. Siitä seuraa muun muassa kyky kunnioittaa eli siis nähdä toinen ihminen, sehän on toisen ihmisen kunnioittamista. Se siis syntyy sitä mukaa ku kohtaa omaa keskeneräisyyttään, raadollisuuttaan ja heikkouttaan - ihmisyyttään. Et jos haluu oppii toista kunnioittamaan, ni tutustukoon ensialkuun omaan keskeneräisyyteensä. Sit häviää kaikki semmonen tarve niinku tuomita, mitätöidä ja vähätellä toista ihmistä. Syntyy kyky kunnioittaa.

M: Voisko sanoo näin et se mitä sieltä vastaanotolta löytyy, on se oman keskeneräisyyden ja rakkauden tarvitseminen? Me ei olla suvereeneja ydinvoimaloita, jossa olis itsessään se sisällä, vaan me tarvitaan sitä muualta. Onks tää se miten sitä vois jotenki kiteyttää?

T: Varmaan näin on, koska tänne vastaanotolle tullessaan ihminen usein pelkää omaa haavoittuvuuttaan ja ihmisyyttään, siihen liittyy niin paljon häpeää. Jos olet tarvitseva, haavottuva ja heikko, ni sä oot huono. Tää on synnyttäny erilaista vahvuutta, joka perustuu heikkouden kieltämiseen. Mutta jos se miljöö vastaanotolla on turvallinen, ihminen uskaltaa vähitellen avautua sille tosiasialle et hänen syvin ihmisyytensä on haavoittuvuutta. Jolloin ihminen astuu todeksi. Koska se on totta.

M: Kun siihen vahvuuteen täytyy mennä piiloon niin mä mietin onks jotain tässä meidän kulttuurissa, meidän ajassa jotain semmosta et me mennään semmoseen vahvuuteen piiloon sitä omaa haavoittuvaisuutta?

T: Joo, mä koen että me synnytetään tämmöstä häpeäkulttuuria. Häpeähän muuttaa heikkouden huonoudeksi, jolloin heikkoudesta tulee jotain arvelluttavaa, ja sen takia pitää varustautua ja synnyttää vahvuutta, joka peittää sen heikkouden. Se on astumista epätodellisuuteen, koska sä et voi tulla vahvaksi muuta kautta kuin kohtaamalla heikkoutesi. Jos sä ohitat sen, sä synnytät ihmiskuvan, joka on hutera, epätodellinen. Se ei oo totta. Ja jos tää tapahtuu kollektiivisesti, niin sillon me koko ajan luodaan ihmiskuvaa, joka perustuu todellisuuden vääristämiseen. Samalla ku me uskotaan, että ihmisen tulee olla vahva, että heikkoudessa on jotain arvelluttavaa. Sillon koko kulttuuri tavallaan sairastaa tätä häpeää. Ja häpeän voimahan perustuu siihen et sitä ei tunnista häpeäksi vaan uskoo mitä häpeä sanoo. Mutta sillon kun ihminen alkaa kasvaa tietoseks niin hän tunnistaa jossain vaiheessa tän häpeän ja alkaa purkaa itteään sielt ulos. Kun mä oon miettiny sitä häpeää vuosikymmeniä ni mä oon tullu siihen tulokseen että periaatteessa - en mä tiiä oonks mä oikeassa - mutta näin mä ajattelen et häpeä sinänsä ei ilmiönä ole edes olemassa.

M: Kerro tästä lisää.

T: Jos ajatellaan, että ihminen on rakenteellista rakkauden tarvetta, niin meidän syvin ihmisyytemme on rakkauden tarvetta. Meillä on tila sisimmässämme rakkaudelle, ja sinne sen kuuluisi tulla, koska se on meidän rakenteessa. Jos ei se tule, niin sinne syntyy eräänlainen kuoleman tyhjiö, ja tää kuoleman tyhjiö on häpeä. Se lamaannuttaa, se vie ihmisarvon ja se vie epätodellisuuteen. Sillon se häpeä on vain sitä että se rakkaus ei oo tullu sinne minne sen ois pitäny tulla. Mihin sille on valmistettu tila, ihmisen rakenteissa. Se häpeä tekee ihmisen epäihmiseksi. Ja epäihmisenä oleminen on määrättömän tuskallista. Se sit johtaa kaikenlaiseen varustautumiseen että ei oliskaan huono, koska se huonona oleminen on ihmisarvon menetystä, ja se on äärettömän tuskallista. koska se romahduttaa ihmisen kokemuksen itsestään, se lamaannuttaa, ihminen kadottaa ittensä.

M: Mitä sä ajattelet, onko tässä kulttuurissa semmosia elementtejä, jotka just sairastuttaa meidät siihen vahvuuteen?

T: Tietysti yks on se, että me eletään kroonisessa kiireessä, meillä on jatkuva ajanpuute, joka johtaa siihen että me ei olla läsnä. Ja kun me ei olla läsnä niin kukaan ei kohtaa ketään. Kun kukaan ei kohtaa ketään niin syntyy valtava kulttuurinen yksinäisyys.

___________________________

M: Hei muuten, miltä susta on tuntunu keskustella tässä mun kanssa? Millanen olo sulla on?

T: Mistä toi sun kysymys nousi?

M: No mä rupesin ajattelemaan läsnäoloa. Mä uskon myös siihen tai mä tiedän et se on se kaikista tärkein asia, kun joku on läsnä. Ni siksi mä aattelin vaan kysyä, että millasta sulla on olla mun kanssa? Onks tää tylsää, onks tää ihan ok, onks tää kivaa, minkälaista täs on olla mun kanssa?

T: No mä koen et sä oot niinku läsnä ja sä ymmärrät, sulle on helppo puhua ja tässä on helppo, hyvä olla. Se on erilaista puhua ihmiselle, joka on tietonen, josta tuntee et hän tajuaa mitä mä sanon. Jos puhuu ihmisen kans, jolla ei oo tietosuutta niin se kuulostaa oudolta se mitä mä sanon. Kun taas jos mä koen, että toinen ymmärtää mitä mä puhun, ni mun puhe ei oo outoa munkaan korvissa vaan se on ok. Sillon se lisää puhetta ja on helppo puhua.

M: Hyvä, halusin tarkistaa missä sä olet.

T: Joo.

M: Mä jäin pyörittelemään mielessä läsnäoloa ja terapioita. Mä ajattelen, että joissakin terapioissakin on hirveän vähän tätä, joka on minusta se kaikista tärkeintä, eli mitä tapahtuu tässä ja nyt, esimerkiksi minun ja sinun välillä. Ihan ilman että sitä täytyy analysoida pois. Tietenkinhän me joskus tarvitaan tukikeppejä eli tietoa ja analysointia - kunnes niistä voi luopua. Eli tokihan nekin on terapiassa tärkeitä, mutta mä aattelen et hirveen moni perustuu semmoselle kognitiiviselle pyörittelylle sen sijaan et tultas tähän päivään, koska eihän se menneisyys oo menny kuitenkaan.

T: Ja sit se paljon puhuminen pysäyttää ihmisen tänne päähän. Eli sä voit ymmärtää paljon, mutta voit edelleen huonosti. Jotta se ymmärrys tippuis syvemmälle, ni täytyy tapahtua syvempi kohtaaminen. Ja syvempi kohtaaminen ei oo mahdollista ilman läsnäoloa. Se syvempi kohtaaminen tai korkeampi kohtaaminen - sopii tähän yhtä hyvin - on se joka muuttaa ihmistä. Sillon sä tuut kohdatuksi tasolla, joka on enemmän ku se et pyöritetään asioita vain päässä. Läsnäoloa ei voi feikata, ei siitä voi tehdä mitään tekniikkaa. Joko sä olet läsnä tai sä et ole läsnä. Sillon ku sä olet läsnä ni se vapauttaa toisen myöskin siihen potentiaaliseen läsnäolon tilaan, joka hänessä on, mutta johon hän ei oo päässy. Sillon kun jompi kumpi keskustelijoista on läsnä, ni se resonoi sen toisen potentiaalisessa läsnäolossa, se käynnistää sen. Sitten siihen tulee helppous. Ja kun siihen tulee tietty helppous, niin mennään myöskin syvemmälle todellisuuteen ja asioiden päässä vatvominen käy turhaksi. Sen takia mä mielelläni puhun tämmösestä ei-tietämisen tilasta. Siitä tietämisestä ja vatvomisesta ikäänkuin luovutaan, koska se läsnäolo korvaa sen.

M: Kyllä. Tuntuu et tässä ajassa metsästetään jotakin ihmetekniikkaa -ja menetelmiä, vaikka nehän vie ihmistä kauemmaksi itsestään.

T: Niin on. Sen takia mä en enää osaa vastata siihen et ku kysyit “mitä sä teet” - emmä tiiä mitä mä teen. Ja se on itse asiassa hyvä etten mä tiedä, koska se olisi juuri yritystä ottaa haltuun, ja sitä ei voi tehdä, koska kaikki perustuu läsnäololle. Se on selittämätön tila, ei se selity joillakin kognitiivisilla määritelmillä. Sen takia mun ei tarviikkaan tietää mitä mä teen.

M: Eikä sitä voiskaan tietää.

T: Ei voiskaan. Helpottaa tietysti kun ymmärtää sen että ei mun tarvii tietää, koska mä en edes voi tietää. Mä ihmettelen, ja siihen ihmettelyyn liittyy se et se nousee siitä läsnäolon tilasta. Kun sun ei tartte enää hallita, sä oot läsnä.

M: Sitten alkaa kokea todellisuutta sen sijaan että siitä opiskelisi tai siitä lukisi tarinoita.

T: Joo. Koska ihmisen ego itsessään on tyhjää sisällöltään, sen pitää luoda se sisältö keinotekosesti ja yks egon keinotekonen tapa on luoda sisältöä, hallita ja kontrolloida tiedon, teorian, titteleiden ja aseman avulla. Ne on kaikki sitä egon epätoivosta yritystä tehä ittestään merkittävä. Se tietää ettei se ole sitä, jollain tasolla se tietää sen. Se ei uskalla tietää mitä se tietää, sillä sillon se tyhjenis. Se on läsnäolon tila on semmonen hyvin maaginen tila, koska egoa ei voi sinne salakuljettaa.

M: Se on totta. Ja joku meissä parantaa, sen läsnäolon kautta.

T: Joo.

M: Tavalla, jota ei voi millään tavalla hallita ja opiskella.

T: Teorioissa ei sinänsä oo mitään pahaa. Mutta jos ne asettuu kahden ihmisen väliin, niin sillon ne lukitsee ja estää. Sillon ku sä oot läsnä ni sä kyllä pystyt ammentamaan teorioista ja kokemuksista, mut se ammentaminen on vaan olemisen apuväline, se avustaa siinä.

M: Kyllä, ei ne turhia ole ollenkaan. Kunhan ne pyörii jossakin tuolla taustalla, eikä tässä ihmisten välissä.

Niin kyllä ne sieltä sitten tulee, jos on tarvis.

T: Joo, et sillon ku niitä tarvitaan, ne tulee.

M: Ajattelen et ne teoriat tulee ikäänkuin minun kautta, ei minusta. Ne ei koskaan tule osuvasti sillon kun niitä alkaa oikeen tehtailemaan.

T: Ei tuu. Sun täytyy olla tyhjä koko ajan ja uskaltaa olla ei-tietämisen tilassa, sillon se kaikki mitä sä tarviit tulee jostain korkeemmalta. Oon ilmassu sen tuhat kertaa näin et jos ihminen on läsnä tässä hetkessä, tässä paikassa, niin hän on paikassa joka avautuu ylöspäin. Ja sieltä ylhäältä selittämättömyydestä tulee kaikki se mitä tää tilanne tarvitsee. Sun täytyy vaan sietää se et sä et hallitse yhtään mitään.

Meitä molempia alkaa naurattaa.

Kuinka totta tämä on ja kuinka hullulta se yhtä aikaa kuulostaa.

T: Sillon sä pystyt ottaa vastaan, mutta jos sä hallitset, sä luot vaan lisää menneisyyttä koko ajan. Mitään uutta ei synny. Kun sä et hallitse, sä oot auki sille mikä tahtoo tapahtua. Tää on niin huvittavan kuulonen suuri asia, niin simppeli mut se vain on niin totta.

M: Mä aattelin äsken ihan samaa. Mut mä luulen et tää on meille auttajille kaikista vaikeinta, hallinnasta luopuminen.

T: Niin, koska me ollaan syyllisiä kun me väitetään et me pystytään auttamaan. Sit me vaaditaan sitä itseltämme ja aletaan tuottamaan sitä auttamista, jotta me oltais merkittäviä.

M: Kyllä, se on just näin.

T: Ja siinä vaivihkaa huomio siirtyy siitä asiakkaasta omaan pelkoon, riittämättömyyden pelkoon. Sit sitä alkaa tuottamaan, terapioimista. Etten mä vaan tuota pettymystä sille asiakkaalle. Varsinkin kun mä otan rahaa tästä.

M: Kyllä, varsinkin kun otan rahaa tästä.

Miten helpottavalta tuntuukaan nauraa yhdessä tälle auttajien yhteiselle kompleksille, tarpeelle korjata, parantaa ja olla merkittävä.

Omaa avuttomuuttaan on niin vaikea sietää.

T: Se ammattitaito loppujen lopuks kehittyy hyvin hitaasti, ja se perustuu itseasiassa siihen että lopettaa tietämisen ja alkaakin olla, sietää sen ettei tiedä mitään eikä osaa mitään. Eikä tarvitse osata mitään. Sitten vasta vapautuu olee läsnä. Ja kun et sitten muutakaan siinä läsnäollessas keksi, ni sit sä rupeet kuuntelee.

Meitä naurattaa lisää.

T: Kun sä kuuntelet ni tapahtuu se kummallinen että sä kuulet, sä kuuntelet.

M: Niin sitä kuuleekin mitä se toinen oikeasti sanoo.

T: Joo, nimenomaan. Sä kuulet jotain korkeampaa ja syvempää, jollonka se merkityksellisyys tulee siitä mystisestä suunnasta, selittämättömyydestä.

M: Kyllä. Mua alkaa täs samalla naurattaa, sillä mulla on ollut vähän ongelma markkinoida mun palveluita juuri tästä syystä. Tämä maailma pyörii kaiken aikaa vempeleiden, tekniikoiden ja “viidessä viikossa lopullisesti hyvä itsetunto” ja tämmösten markkinalauseiden parissa. Mulla taas on semmonen ”mä en tiedä mitään, mutta tule tänne niin katsotaan yhdessä” -ajatus.

T: Ja se vaatii tietynlaista rohkeutta, joka nousee siitä että alkaa olla ammattitaitoa. Kun me eletään semmosessa maailmassa missä pitää aina ratkasta asioita. Me aletaan ratkasee asioita, jotta meidän ei tarvitse kohdata niitä. Ja silloin me ollaan “päteviä”. Tässä maailmassa pätevyyttä on se et ymmärtää ettei oo semmosia ratkasuja. On läsnäolo, kuuntelu ja siitä kehkeytyvä korkeampi oivallus. Sit se helpottaa ku rupee ymmärtää ettei muuta olekaan. Silloin se syyllisyys häviää, koska sä ymmärrät tän riittävän syvällisesti.

M: Tästä pitäisi teettää joku terapeuttien huoneen taulu: syyllisyydestä ja rahan velottamisesta, kaikesta.

T: Mä en muista kuka tämän sano, mutta tämä on loistava lause kaikessa yksinkertasuudessaan: ”It takes a long time to know nothing. Before you are brave enough to know nothing, you try to understand and know everything, until you realize that it’s not possible. It takes a long time to know nothing”. Siinä on se paradoksi, että ku sä uskallat olla tietämättä mitään, se tieto tulee sulle, mutta sä et hallitse sitä tietoo, sä otat sen vaan vastaan, välität sen. Sillon se tieto mikä tulee sitä kautta, se on aina briljanttia tietoa. Se ylittää sun omat kyvyt. Koska sä tiedät ettei se oo sinusta, sun ego ei myöskään kaappaa sitä, tee siitä omaa ansiota. Sä vaan lähinnä ihmettelet et kuinka tonkin ymmärsin ja sanoin.

M: Kyllä. Siitä ei pysty tehdä sellasta ansiomerkkiä “olen mahtava auttaja”.

T: Ei. Tietonen ihminen ei koskaan oo parempi ihminen ku muut, se on vaan tietosempi. Se, että hän on tietoisempi, tarkoittaa sitä, että hän on entistä tietoisempi omasta keskeneräisyydestään. Hän on niin valpas koko ajan suhteessa itseensä. Hän näkee ja kuulee omat kasvunpaikkansa. Hänen tuskansa on isompi kuin sen joka ei oo tietonen. Hän on koko ajan valmis ottamaan vastaan lisää problemaattisuuttaan itsessään, hän ei pakene sitä. Se tekee hänestä vapaan. Kun ei tartte enää olla olevinaan mitään.

Havahdun yht’äkkiä ajan olemassaoloon ja tarkistan kelloani.

Sovittu tapaamisaikamme alkaa olla lopussa.

Kiitän Tommyä keskustelustamme ja hän varmistelee onhan minulla nyt kasassa sellaista materiaalia mitä tarvitsinkin tätä juttua varten.

En tiedä, sillä en suunnitellut mitään.

Uskon että juuri näin syntyy riittävän kiinnostava lopputulos.

Onko se sitä, en tiedä, eikä sillä ole väliäkään.

Annan sinun arvioida.

Kuva: Ab Wisdom House Oy